Voi ahistus

Koittihan se maanantai, vaikka sunnuntai tuntui loputtoman pitkältä. Kyhjötin peiton alla ja tuntui, että koko maailma suunnilleen on mua vastaan. Sellainen päivä. Itketti ilman syytä ja yksinolo oli kamalaa. Kurjuuden huipentumana (tai ehkä jopa alkulähteenä) on "se aika kuusta". Siltikin olin yksin ja selvisin päivästä minuutti minuutilta; suorituksesta voisi kyllä tulla vähän enemmän voittajafiilis.

Tänään on jo valoisampaa, mutta vieläkin tuntuu kuin mua kiskottais joka raajasta eri suuntiin. Ei jaksais. Torstaina ja perjantaina olin Helsingissä, oli kamala kiire. Työasiat tuntuu kasautuvan, kun 40 tuntia kuussa ei millään riitä niiden hoitamiseen. Käsikirjoituspuuhatkin takkusivat, ideoita ei vaan tullut vaikka kuinka kökötti koneen ääressä.

Stressaa ja ahistaa, mutta silti tiedän, että eiköhän tämä parissa päivässä helpota. Omien ajatustensa kanssa oleminen ei vaan ole just nyt kauhean kivaa. Itsensä kanssa ei ole aina kivaa, kun on tämmöinen tollo. Hakkaan päätä uudelleen ja uudelleen samaan seinään, toistan samat virheet ja odotan eri lopputulosta. Ei se tapahdu, ja sit itkettää. Miksei voi oppia kerrasta, eikä edes kahdesta? Ehkä se auttaa, että kirjoitan auki tapahtuneita asioita, lisään sinne vielä enemmän draamaa - ihan kuin elokuvissa. ;) Ehkä otan opiksi.

Syksyn pimeys iskee päälle oikein kunnolla. Ainakin pään sisällä. Nyt äkkiä jotain hauskaa elämään. Olis älyttömän kiva, jos ois joku, joka ottais kainaloon ja rutistais oikein kunnolla. Silittäin hiuksia ja sanois että kaikki on huomenna paremmin. Onhan? Kuinka monta kertaa pitää pettyä, että se riittää? Missä vaiheessa optimismi luovuttaa paikkansa sovinnolla pessimismille?

Onneks mulla on ihania ystäviä, harmi että osa niin kaukana. Julkinen kiitos luottotiimiläisille. Sini, Terhi, Raisa, Heidi (teidän kanssa olen puhunut viimeisen vuorokauden sisään ja jaksoitte kuunnella mun valitusvirttä kärsivällisesti - hatunnoston arvoinen suoritus :D) ja te monet muut ihanaiset naiset (Maiju, Leeni, Anu...). Ja miehet kans, ainakin Tomi, Kalle ja Jukka. Ilman teitä elämä olis niin paljon synkempää. Kyllä täältä noustaan.

Ps. Ahistus on hauska sana. Englantilainen kaveri luuli, että aivastin, kun päivitin sen FB-statukseen. Kirjoitti kommentin, että "bless you". Vastasin hälle, että ei tullu aivastus, vaan ahistus. Silti siunaus on varmasti tarpeen.