Pyhäinpäivän tunnelmia

Lauantai, pyhäinpäivä. Kävelin Kalevankankaan hautausmaalle. Siellä oli valtava kynttilämeri. Olisin halunnut löytää isoisovanhempieni haudan, mutta aikeeksi jäi, kun oli niin pimeää. Sillä nurkalla ei ollut juuri edes kynttilöitä kivien tekstejä valaisemassa. Niin ihmiset unohtuvat, kun aikaa kuluu.

Tänään mulle tuli ihan järkyttävä ikävä äitiä. Ajan kuluessa tulee oikeastaan muisteltua lähinnä viimeisiä aikoja. Sitä, kun olin lukulomalla ja käytin äitiä hoidoissa Jyväskylässä. Sitä, kun istuttiin kotona keittiön pöydän ääressä iltapäiväkahvilla ja puhuttiin valinnoista. Yritin muistella tätä varhaisempia hetkiä. Lapsuutta. Muistelin sitä, kun me käytiin kaksin Israelissa ja Jordaniassa. Sitä, kun käytiin viikoittain hydrobicissä. Sitä, kun äiti sai aina hassut "kotiinpaluuraivarit" kun tultiin reissusta. Äiti oli temperamenttinen ihminen. Jos joku ihmettelee sitä, että mä saatan jonkun tietyn asian suhteen "kiihtyä nollasta sataan" kolmessa sekunnissa tai sanoa suorat sanat kun jokin pännii - se on äidin perintöä. :) (Se harkitsevainen puoli, jota pystyn silloin tällöin väläyttelemään, tulee isältä.) Huh. En ole pitkään aikaan kokenut ikävää näin voimakkaana. Kurkkua kuristaa ja kyyneleet puskevat silmäkulmasta melkein väkisin. Välillä pelkään, että unohdan. Tuntuu hyvältä itkeä, tuntuu hyvältä muistaa.

Tänä iltana olen omien ajatusteni kanssa yksin kotona. Kuuntelen Tori Amosta kynttilänloisteessa. Mulla oli maailman ihanin äiti. Toivottavasti voisin olla yhtä hyvä äiti omille lapsilleni, jos sellaisia joskus suodaan.