Tämän viikon ajan elämä meillä on pyörinyt pitkälti olympialaisten ympärillä. Kun jakaa kodin kahden oikein asialla omistautuneen penkkiurheilijan kanssa, huomaa yhtäkkiä löytävänsä myös itsestään melkoisen kotikannustajan. Onhan olympialaiset sentään the urheilutapaus, ja vanhana tv-urheilun koodaajana ja kuvaussihteerinä suurkisat nostaa aina tietynlaisen kansallishengen päälle.
Sen enempää ruotimatta jääkiekkoleijonien olympiamenestystä totean kuitenkin että oma taistelu flunssaa vastaan on edennyt kuin leijonien taival konsanaan. Puolen viikon maissa pistin hyvin kampoihin ja selvitin tieni välieriin pienen notkahduksen jälkeen. Mutta samalla tavalla kuin Suomi hävisi USA:lle surullisin, suorastaan epätoivoisin lukemin 6 - 1 niin kävi myös minulle perjantaina kamppailussa flunssaa vastaan. Ääni lähti ja olo muuttui kurjemmaksi hetki hetkeltä. Illalla tiesin, että peli on menetetty. Eilen lauantaina koitin kuitenkin vielä sinnitellä, sillä olin kavereiden kanssa hankkinut liput Bolton - Wolves -valioliigamatsiin. Niinpä tie kävi sinne, sisulla ja kiukulla tappioon työlääntyneenä. Samalla tavalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Suomi otti lätkässä pronssia nousten mitalisijaan upeasti 3 - 1 tappiotilanteesta. Mitä tästä kaikesta opimme? Ikinä ei saa antaa periksi, vaikkakin tuon voiton jälkeen on tämän flunssapotilaan aika ottaa rauhallisesti ja keskittyä pöpöjen taltuttamiseen jollain muulla kuin sisulla. Yksi mikä sisäisen valmennusjohtoni on nyt kohdattava, on puolimaratonhankkeen uudelleenarviointi. Tuli vähän hankalaan kohtaan tämä sairastuminen, siltä kannalta.
Boltonin matsista vielä: Oli ihan viihdyttävää jalkapalloa vaikka kyseessä onkin valioliigan hännät ja vaikkei maaleilla paljon herkuteltukaan. Mutta eipä niitä yhtä enempää tarvittukaan. Bolton vei siis ansiokkaasti 1 - 0 voiton. Lopussa pari räpsyä.
Olihan tuolla Reebok-stadionillakin kokoa. Ei täyttynyt katsomo ihan ManUn pelien malliin mutta ei se ihan noin tyhjäksikään jäänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti