Yhdeksän vuotta sitten...

...ajattelin, etten ole kipeä juuri koskaan.

Ääni alkaa hiljalleen palautua ja lima irrota, joskin edelleen yskiessä ja toisinaan puhuessakin tuntuu kuin keuhkoista irtoaisi kappaleita. Lupaukseni mukaisesti olen nyt koittanut ottaa pari päivää iisisti. Viihdykkeet ovat käyneet vähäisiksi, kun olen koittanut säästää ääntä ja päänsärkyinen ja kipeä olo estää kaiken kovasti keskittymistä vaativan tekemisen. Niinpä olen nukkunut. Rytmini on kuin pienellä vauvalla, sillä nukun paljon, mutta lyhyitä aikoja kerrallaan.

Päässä muhii seuraavan pitkän elokuvan idea. Ajatuksia on, mutta vielä en tahdo saada niistä kiinni. Olen kuitenkin alkanut kirjaamaan ylös kaikkea, mitä ikinä mieleen tulee. Seurauksena on paperi, jota en tahdo edes itse osata lukea, mutta sitä katsoessa tajuan taas käsikirjoittajan tuhannet mahdollisuudet. On mieletöntä olla se, joka saa (vaikkei aina osaa...) vedellä naruja. Joka tilanteesta on useita erilaisia ulospääsyjä - ei ehkä päde aina tosielämässä, mutta tuossa on sellainen ajatus, joka olisi hyvä muistaa silloin kun tuntee olevansa umpikujassa. Kämppis Tommin mukaan midpointin (eli leffan puolivälin) kohdalla voi aina tehdä sen ratkaisun, että päähenkilö lähtee avaruuteen (kuuhun, Marsiin, Jupiteriin, mitä näitä nyt on). Toiminnan suunta muuttuu takuuvarmasti. Tässä maailmanajassa mahdollisuuksia on niin paljon, että se välillä estää näkemästä olennaisen.

Koska olen sairastaessani ehtinyt ajatella niin kovin paljon - mikä laskettakoon merkittävimmäksi saavutuksekseni näinä päivinä - kerron ajatuksistani seuraavassa. Olen ajatellut, että erityisesti viimeisten viiden vuoden aikana oon tosi rohkeasti toteuttanu itseäni ja koittanut löytää ne juuri itselle sopivimmat polut. Mutta kuinka paljon asioista olen saanut aikaan omalla toiminnallani ja valinnoillani ja kuinka paljossa on kyse ajautumisesta? Kuvittelen, ja tiedänkin, että yhdeksän vuoden takainen minä (otan tarkasteluun sen minän, joka olin ylioppilaskirjoitusten aikaan keväällä 2001, kun koko elämä oli edessä kaikkine mahdollisuuksineen) ei olisi hämmästynyt urastani tv-maailmassa. Siellä tähtäin oli varmaan jollain tavalla jo silloin, kun perehdyin yliopistossa politiikan ja kuntavaikuttamisen saloihin. Yhdeksän vuoden takainen minä kuitenkin ajatteli, että siinä 27 ikävuoden kieppeillä opinnot on opiskeltu ja on aika luoda uraa ja/tai perustaa perhe. Saattaakin olla, että menneisyyden minä olisi saattanut jopa olla hieman pettynyt, jos olisi kuullut, että siirryn niin kutsutusta uraputkesta takaisin opiskelemaan ykskaks ja että pankkitilini saldon tai perheen sijaan keskityn kasvattamaan "henkistä pääomaa". Luulen kyllä, että vuoden 2001 minä olisi asian aikansa pohdittuaan ymmärtänyt. Työteliäisyys ja ammatillisen kehityksen arvostus ovat jo kotona opittuja arvoja. Niin on myös ajatus sen oikean löytämisestä. Miksi tyytyä vähempään, olihan äitinikin "jo kypsässä 27-vuoden iässä" kun isän kohtasi, ja se liitto oli niin tarkoitettu. Elämänkumppaniksi ei kelpaa kukaan kohtalainen, mutta 19-vuotiaana en tainnut ajatella, että oikeanlaista ihmistä yhdeksän vuotta myöhemmin edelleen odotetaan kohtaavaksi. Tai ehkä ajatuksen ydin piilee siinä, että oikeanlaisia olosuhteita oikeanlaisen ihmisen kohtaamiselle odotetaan yhä.

Mutta kyllä elämä on yllättänyt iloisilla mahdollisuuksilla (Helena, ikuinen optimisti?) Vuonna 2001, tai edes 2008, en olisi ikinä kuvitellut kykeneväni opiskelemaan maisterintutkintoa englanniksi (puolen vuoden suhde englantilaiseen taisi olla käänteentekevä seikka). Yhdeksän vuotta sitten en olisi uskonut, että tähän päivään mennessä olen saanut matkustella yli kahdessakymmenessä eri maassa, osin jopa työn puolesta. Ylipäänsä en olisi ehkä uskonut, että elämä tässä vaiheessa, pian 28-vuotiaana opiskelijana, ilman miestä ja lapsia (sillä ilman muuta ne kuuluivat kuvioon jo joskus 25-vuoden kieppeillä - ajatukseni oli yhdistää modernisti perhe ja ura), voi olla näin rikasta ja antoisaa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Nyt on hyvä.

Lopuksi kevennys kympin uutisten tapaan loppukaneetille uskollisena: Skottipoika Dave tekstas mulle kuultuaan äänen lähtemisestä että vahinko paikallisille kuoroille, mutta ehkä Jumala ajattelee että puhut liikaa!