Tarina siitä kuinka opin tykkäämään nenästäni

Varoitus: luvassa ihan oikeasti ulkonäkökeskeistä lätinää entisestä nenäkompleksista.

Luulin läpi lapsuus- ja nuoruusvuosieni, että mulla on iso ja aivan liian hallitseva nenä, sellainen kuin meidän isän puolen suvulta on periytynyt. Kuinka monta kertaa olenkaan katsonut illalla peiliin ja miettinyt, että voi kun se olisi vähän kapeampi tai edes hieman lytympi. Monet asiat paranee yön yli nukkumalla, mutta nenäni ei ole muuttunut mihinkään vaikka olen nukkunut aika monta yötä näiden 27 ja puolen vuoden aikana.

Optimistina olen kuitenkin iloinnut siitä, että nenäni on sentään suora. Jos oikein läheltä tarkastelee, niin keskellä on pieni kyhmy, mutta enemmän se on suora kuin käyrä. Ja jos hieman nostaa kulmakarvoja ja hymyilee leveästi, nenä lakkaa olemasta niin suuri. Tosin silloin suusta tulee helposti suuren näköinen. Ja jos unohtaa nostaa kulmakarvoja, näyttää silmät pikuruisilta tihruilta.

Takaisin nenään, sillä nenästä minun piti tällä kertaa kertoa. Tapailin joskus (ei niin kovin kauan aikaa sitten) oikein kivaa poikaa ja vietimme aikaa leppoisasti sohvalla lekotellen, pääni hänen sylissään. Hän sattui koskettamaan nenukkiani, johon reagoin oitis kysymällä "onko mulla tosi iso nenä". Miesparka ei tainnut oikein osata odottaa moista kysymystä, mutta vastasi liikoja epäröimättä, että ei. Tiukkasin perusteluja, johon hän tokasi että "sulla on kaikista paras ja kaunein nenä verrattuna kaikkien mun entisten tyttöystävien neniin". Tähän en osannut kommentoida hämmentyneenä muuta kuin "onko". Toinen nyökyttää pontevasti. (Lämpimiä terkkuja vain asianosaiselle!) Jätin asian sikseen, sillä tuo oli aika kaunis kohteliaisuus. Ehkä jopa kaunein jonka kuulin tuolta henkilöltä, jos kohteliaisuudet nyt voi jotenkin rankata. Jälkeenpäin mietin kyllä, että olisin halunnut nähdä kuvat niistä nenistä, ihan vain todetakseni oliko asia todella näin. Järki voitti. Päätin elää kaikista parhaimman nenän kanssa siitä ylpeyttä tuntien. Katsoin peiliin ja näin kuin näinkin epätäydellisenäkin kauniin nenän.

Mitä tästä tarinasta opimme? Kauneus lähtee itsensä hyväksymisestä, joskin siihen saattaa auttaa myös ulkopuolisten kannustus.

Perjantaina tapasin muuten miehen, joka luuli mua 22-vuotiaaks. Kuultuaan todellisen ikäni kosketti hän hämmästyneenä kasvojani ja sanoi "not a single wrinkle". Arvatkaapa mitä minä tein? Arvatkaa kysyinkö häneltä, että näyttääkö mun nenä isolta? Enpä kysynyt. Hymyilin suloisesti - olihan mies varsin komea tapaus - ja sanoin, että se taitaa olla suomalaisten geenien (myös niiden isän puolelta tulleiden) ansiota.