Muistokirjoitus

Just kun pääsen manaamaan, etten muista uniani, näen unen, joka jäi mieleeni niin hyvin, että olen pureskellut sitä koko päivän. Uni ei vastannut todellisuutta, mutta se kertoi eräästä menneisyyden henkilöstä.

Ehdin tuntea tämän henkilön miltei yhdeksän vuotta. Reilu vuosi sitten kuulin, että hän oli päätynyt itsemurhaan syksyllä 2008. Uutinen oli shokki, syvemmässä mielessä kuin tuttavan äkillinen poismeno, joka sekin on pysäyttävää. Kyseinen henkilö opetti mulle tuttavuutemma aikana paljon elämästä. Hän oli oman tiensä kulkija, joka ei juuri piitannut yleisistä normeista. Hän teki asiat tavallaan, teki työtä että saisi rahaa, toteutti äkillisiä päähänpistoja sillä innolla, että päätyi välillä löytämään itsensä katuojasta. Joskus kyläilykutsu kuului Pelkosenniemelle, joskus Pohjanmaalle. Koskaan en mennyt. Meidän elämät oli erilliset. Oli aika selvää, ettei hän tiennyt minun arjestani paljoakaan, enkä minä hänen. Yhdeksän vuoden aikana ehdimme nähdä yhteensä noin yhdeksän kertaa, suunnilleen kerran vuodessa. Hänelle elämän pääasia oli tehdä sellaisia asioita, jotka tuotti iloa ja tyydytystä, kuitenkin niin, ettei se satuttanut muita.

En koskaan ajatellut sitä hänen ollessa vielä olemassa, mutta ehkä voi sanoa, että ystävyytemme muoto oli erikoinen. Siihen kuului lähinnä harvat tapaamiset ja tekstareiden vaihtaminen pari kertaa vuodessa. Kaikessa arkipäiväisyydessäänkin jokaisessa viestissä oli juju, jonka pohtimiseen saattoi mennä useamman viestin verran. Hän oli verbaalisesti lahjakas. Hän myös tutustutti mut Bukowskin teoksiin. Joskus keskustelimme Kunderasta.

Muistan aina, kun aika ensimmäisillä tapaamisilla hän vei mut Suomenlinnaan. Istuimme siellä kalliolla katselemassa ohilipuvia laivoja ja hän selitti mulle, että kannattaa syödä oliiveja, sillä se voitelee vatsaa sisäisesti ja tekee siten hyvää. Muuten olimmekin melkein hiljaa.

Kiitos A., kun opetit mua esimerkkisi kautta tuntemaan itseäni ja ymmärtämään, että elämä on kipeensiistiä. Voi kun olisit muistanut sen itsekin.