Napanöyhtää

Raflaava aloitus on hyvä. Niinpä aloitan tämän bloggaajan uran paitsi raflaavalla otsikolla (johon perustelu aivan tuota pikaa) myös seuraavalla väittämällä: Koen pakottavaa tarvetta kirjoittaa omaa blogia. Lausahdus pitää tavallaan paikkaansa. Tavallaan ei. Kaikki kirjoittavat ihmiset tietävät kuinka kamalaa kirjoittaminen on. Silti siihen on tarve ja kun tekstiä syntyy, siitä saa tyydytystä. Mutta tämä bloggaaminen. En sitten yhtään tiedä onko tässä mitään itua tai onko mulla mitään sanottavaa. Kai tämä muotijuttu (vai meniks se jo?) on vähän jokaiselle sitä harrastavalle omien napanöyhtien kaivelemista ja esittelemistä suurelle yleisölle. Kiinnostaako mun asiat edes ketään muuta? Vastatakseni omaan kysymykseeni, ehkä niitä ihmisiä, jotka on mun lähipiirissä. Ehkä joitakin muitakin, jos uskallan kertoa jotain oikeasti relevanttia, sellaista joka koskettaa mua todella - silloin sillä on kai universaalit mahdollisuudet koskettaa jotakuta muutakin. :D Jääköön nähtäväksi ja otettakoon vastaan se mitä tulee, pitäähän kaikkea ainakin kokeilla... (ne muutamat poikkeukset tuohon sääntöön lienee kaikkien tiedossa!)

Onpa ainakin kiva kirjoittaa suomea välillä, kun nyt kaikki koulutehtävät tehdään englanniksi. Mä sentään rakastan äidinkieltäni - kiitos kuulunee äikänmaikkataustaiselle isälleni. :)

Oikeastaan on aika hassua, että ykskaks opintojen aloittamisen myötä kirjoittaminen on arkipäiväistä hommaa. Nyt on pakko syntyä tuotoksia annetussa ajassa, jos meinaa saada kurssit suoritettua. Otan sen mieluisana haasteena, mutta on se aika pelottavaakin. Mitä jos en keksi mitään? -- "Tyhjästä nyhjäisemisestä" taitaa tulla konkretiaa tämän syksyn aikana.

Toinen pelkoni liittyy just tähän napanöyhtäjuttuun. Ainakin näin alkuun olen melkein kauhusta kankea ajatuksesta näyttää omat hengentuotokset muulle ryhmälle. En tiedä sitten tottuuko siihenkin. Pelkään että ihmiset näkee mun läpi. Kauhuideassa mä käytin materiaalina mun omia yöllisiä pelkoja. Ekassa kässärissä taas päähenkilöni on itsenäinen nainen, joka huonojen kokemusten jälkeen etsii merkkejä rakkauden mahdollisuudesta kasvimaailmasta. No, vielä en itse juttele kasveille tavallista enempää (ainoastaan silloin kun ne yhtäkkiä alkaa kuihtumaan ja niitä pitää uhkailla poisheittämisellä et ne saa jälleen kukkaan...), mutta kyllä päähenkilössä on iso palanen mua. Mun elämä on tosi kivaa, mutta pelkään että vietän tätä kivaa elämääni aina yksin - vaikkakin uusi suhde tällä hetkellä ei ole se mitä just nyt toivon tai tarvitsen. Monimutkaista. Olen siis tällä hetkellä tyytyväinen elämääni juuri näin, mutta toivon että tässä jossain vaiheessa sentään tapaisin jonkun jonka kanssa tuntuisi vaan oikealta ja luonnolliselta jakaa asioita, koko elämä. Ei muuttunut juuri selkeämmäksi, mutta vaikuttaa kirjoitettuna jotenkin turhankin idealistiselta, heh.

Kun tätä tekstiä syntyy näin tajunnanvirralla paljon leffakohtauksia helpommin, luulen että mulla on tarve kirjoittaa vapaampaa, kuvailevampaa tekstiä kuin mitä käsikirjoittamisessa sallitaan. Käsikirjoittaminen perustuu siihen, että kuvaillaan sitä, minkä voi nähdä ja kuulla, sillä jokaisella on oma tapansa ilmaista eri tunnetiloja: hämmennystä, pelkoa, epäuskoa, ihastusta. Tässä on se juju. Koska oon itse vahvasti tunneihminen, koen vaikeaksi kuvailla niitä toiminnan kautta. Hämmennys ON hämmennystä, tiedättehän, kun ihmettelet missä mennään ja punainen lanka on kadoksissa. Taas abstraktia! Mitä hämmennys on toimintana? Tyyppi pyörittää päätään, vaihtaa painoa jalalta toiselle...? Tuon asian kanssa mulla tulee olemaan tekemistä.