Pieni pala uskoa

En tiedä oonko koskaan uskonu semmosiin elokuvien rakkaustarinoihin. Semmosiin, missä joku ihminen onkin jonkun toisen "sielunkumppani" ja sen tietämiseen tarvitaan vain katse. Lopulta se niiden välinen rakkaus voittaa kaikki hankaluudet ja ne saa toisensa orkesterin säestämänä ja kamera nousee kraanalla ylös ja loittonee syleilevästä parista. Olishan se aika ihanaa ja ainakin tänään maailmaa syleilevässä olotilassani saatan melkein uskoa, että se on mahdollista. Tai tiedä noista kraanoista ja musiikeista ynnä muista sitten... Ehkä vähän ylilällyä!! :D

Arki on usein satua ihmeellisempää, monessakin mielessä. Silti tuntuu, että mitä ihmissuhteisiin tulee, kuulee liian usein huonoja esimerkkejä. Kuulee ennemmin siitä, kun menee huonosti. Kaveri kävi iltateellä ja kertoi vaikeasta viikonlopusta poikaystävänsä kanssa. Poikaystävä ei tahdo uskoa, että ystäväni oikeasti rakastaa häntä ja tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ei usko, vaikka ystäväni teki niinkin suuren rakkauden teon kuin hieroi miehensä jalkoja! (Tämä on minusta eittämättä erittäin suuri rakkaudenosoitus, sillä entinen poikaystäväni inhosi kaikkien jalkoja, mutta suostui kuulemma rakkaudesta hieromaan silloin tällöin minun jalkojani. Sittemmin olen kuullut, että jalkafoobikkoja on muitakin, mikä edelleen nostaa suorituksen arvoa.) Ehkä sitä jotenkin tietämättään odottaa liiankin kanssa maatamullistavia rakkauden kokemuksia ja tunnustuksia, kuten eräässä hiljan näkemässäni dokkarissa kuulutettiin. Lopulta pidemmän päälle arjen pienet teot ratkaisevat. Samahan se on myös ystävyyssuhteissa.

Tekisi mieli kirjoittaa kaikenlaista, mutta jotakin haluan jemmata vielä itselläni. Sen sijaan kerron, että Helsingissä oli hauskaa ja myös Gambia reunion oli kiva (ja jälleen myös erittäin tapahtumarikas - jos miehille yrittäisi selvittää jotain tyttöjen välisestä ystävyydestä, kävisi meidän illanviettomme hyväksi esimerkiksi: tosiystävyys vain lujittuu pienistä sekoiluista). H, E ja K: ihanaa, että olen ansainnut teidät ja teidän ystävyytenne. :)