Muhun on aina vedonnut se, kun joku tärkeä ihminen puhuttelee minua nimellä. Johtuuko se sitten rakkaudesta nimeeni vai mistä, mutta sen käyttäminen tekee asiasta henkilökohtaista ja painokasta! En siis selvästikään yhdistä nimeni käyttöä niihin hetkiin, kun lapsena (tai vähän vanhempanakin) tein tyhmyyksiä ja sain niistä toruja. Ihmismieli on unohtavainen.
Koin erityisen liikuttavan hetken viikonloppuna, kun pieni Tiitus-poika oppi äitinsä mukaan ensimmäisen kolmitavuisen sanan - tai tässä tapauksessa erisnimen. Se oli täsmällisen painokkaasti lausuttu Helena. Tiitus hoki nimeäni sen sata kertaa silmät loistaen; vähemmästäkin tulee tärkeä olo! En tiedä kumpi meistä oli enemmän ylpeä, uutta oppinut Tiitus vaiko minä. Ilta taisi olla hyvä meille kummallekin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti