Lähdön ja koko elämän haikeus

Taas meinaan päätyä ihmettelemään elämän monimutkaisuutta. Sitä ennen kuitenkin lyhyt kertaus viime aikojen tapahtumiin.

Hampurin reissu oli kaikin puolin onnistunut ja toi kivaa vaihtelua Suomen talveen. Kuten kerrottu, kylmähän sielläkin oli, mutta on virkistävää vaihtaa maisemaa ainakin ajoittain. Rakastan tunnetta vaellella vieraassa kaupungissa, eksyä tahallaan ja antaa uteliaisuuden johdattaa aina seuraavan kulman taakse. Katselen kulmakuppiloita ja katujen ihmisiä, koitan arvella, viihtyisinkö jos elämäni olisikin täällä. Hampurissa saattaisin muuten viihtyä, ainakin jos siellä puhuttais jotain muuta kieltä kuin saksaa. Se ei vaan kuulosta nätiltä.

Kotiinpalatessa otin viikkoon aktiivistartin ja zumbailun ja avantouinnin siivittämänä sain itseni motivoitua bilejärkkäilyihin. Perjantaina sitten poksahti yksi jos toinen pullo ja tölkki auki, kun noin 25 vierasta saapui juhlimaan lähtöäni. Katselin silloin ympärilleni ja näin tärkeitä ihmisiä niin monta samalla kertaa. Silloin ekan kerran tajusin kunnolla, että niin ei tule olemaan miltei neljään kuukauteen. Kyyneleet säästyivät silti seuraavaan päivään. Mieltä lämmitti lukea vieraskirjan terveisiä. "Muista että sinua kaivataan." Mäkin tulen kaipaamaan teitä, ihanat, rakkaat ystävät. Onneksi neljä kuukautta menee hujauksessa, oon siitä varma.

Lauantai meni toipuessa. En tehnyt mitään järkevää, mutta illalla reipastuin ja päädyin sitten Himokselle (minne alun perin oli tarkoitus mennä vasta sunnuntaina, mutta kutsun rohkaisemana lähdin kohti tuntematonta). Oli tavallaan virkistävää tavata iso joukko uusia ihmisiä, ja tajuta taas samalla, kuinka pieni maailma - ainakin jos maailma on Suomi - on. Ja tietty Movetron nyt oli just niin ysärinostalgiaa kuin olla ja voi. Ah, ihanaa. Keikan kruunas osuvasti Romeo ja Julia.

Silloin toissa yönä aivan huikaiseva onnentunne löi mun yli. Viime yönä se korvaantui itseni sättimisellä. Jos järki olis se, minkä varaan voisin autopilottini ohjelmoida, elämäni olis taatusti helpompaa. Nyt mennään tällä "kiitos ja anteeks -periaatteella". Vaikka olen tajunnut (ja tainnut sen myös aiemmin kirjoittaa), että on aika vaikea pyytää anteeks omia tunteitaan. Ja valintani olen tehnyt, että yritän pysyä niille (=itselleni) rehellisenä.

Kommentoitakoon Himoksesta vielä selkokielellä, että oli ihanaa laskea. Vähän sukset haki tuntumaa mutta lasku laskulta homma muuttui kivemmaksi. Enkä kaatunut kertaakaan, vaikka mustassa rinteessä taidot meinas loppua pystysuoraan äkkijyrkkään. Ihme ja kumma!

Näissä kaikenkaikkiaan joltensakin sekavissa, mutta siltikin optimismin puolelle kääntyvissä tunnelmissa valmistaudun lähtöä edeltävän viikon askareisiin. Sopeudun elämään kaipauksen kanssa (toim. huom. ystävät, perheenjäsenet ja T.: tää on teidän vika! :D) ja koitan jättää asuntoni ja Tampereen elämäni hyvälle mallille. Vielä tungen taka-alalle vaihdon jälkeen koittavan ajan. Aika näyttää mistä koti silloin löytyy.