Jännittäviä virheitä

Tämän viikon olen työstäny mielessäni ekan pitkän elokuvan outlinea ja ajatus ennakkosuunnittelun tärkeydestä on kirkastunut mielessäni edelleen. On paljon helpompaa lähteä kirjoitusprosessiin, kun on etukäteen listannut kohtaukset ja pääkohdat niiden sisällöstä. Eri asia onkin sitten se, että näin kirjoitettuna etukäteissuunnittelu vaikuttaa paljon helpommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tällä hetkellä mun outline on täynnä aukkoja. Jos ekassa näytöksessä pitäis olla suunnilleen kymmenen avainkohtausta, mulla on niitä tällä hetkellä ehkä kuusi. Ja sama tokassa näytöksessä ennen midpointia. Mietintämyssy on siis pidettävä tiukasti päässä.

Viime aikoina olen miettinyt paljon myös elämistä ja virheiden tekemistä. Aika harva asia on lopulta sellainen, mitä katuu jälkeen päin, mutta omakohtaisesti pystyisin suoralta kädeltä luettelemaan useamman sellaisen asian. Kurjinta on sellaiset tilanteet, joissa niihin omiin mokiin joutuu palaamaan. Silti pitää ajatella, että nekin kokemukset on kasvattanu mua. Jos elämässä ei tekisi virheitä, ei se taatusti olisi yhtä antoisaa ja rikasta kuin se nyt on pettymyksineenkin. Virheiden tekeminen ON jännittävää (meinas tulla typo että "kännittävää" - ehkä toisinaan sitäkin... :D), mutta tärkeää oman itsen kannalta on niiden myöntäminen. Minä myönnän (useimmat) tekemäni virheet auliisti, mutta totean muumiviisauksia lainaten (kiitos Heidi linkistä!) "vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä". Pikku Myy ei ole mikään turha kaveri.

Voisin Sinin tsempin kannustamana (btw kiitos muru ihanasta ajasta Helsingissä) todeta edelleen Myytä lainaten, että "Nipsu älä vingu, riittää kun tuuli vinkuu"! Tuulta päin, nenä punaisena.

Telkkarissa pitkäikäisyyttä käsittelevän dokumentin 105-vuotias mummo pohtii mitä haluaisi tehdä nyt, jos voisi tehdä mitä vain. Hän vastaa että ei ainakaan olisi hoitokodissa. Hän haluaisi matkustella sellaisiin paikkoihin kuin Intia ja Kiina. Intiassa olen käynyt (ja tahdon sinne uudelleen!) ja Kiinaan minäkin haluaisin. Ja Egyptiin. Matkakuume nostaa taas päätään, vaikka tilin saldo näyttää kehnolta. Tahdon aurinkoa! Toisaalta myös tammikuun reissut lähestyy. Silloin menen Marian ja Jarmon luokse paapomaan pikku Manuelia, ja loppukuusta Englanti kutsuu.

Nyt telkkarin mummot tanssii. Minäkin haluan tanssia. Mitä sen väliä, että välillä vähän sekoilee askelkuvioissa. Fiilis on tärkein.