Salakuuntelin tänään parin lukioikäisen tytön keskustelua parisuhdekriiseistä. Tytöt pohti kuinka tärkeätä se on että on yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Riidanaiheuttajiksi toinen mainitsi erilaiset viikonlopunviettosuunnitelmat, toinen taas kertoi kuinka porukoiden ja poikakaverin välillä oli ollu jotain hankausta. Jotenkin tyttöjen "sit niinku siis se sano et se menee mielummin jätkäporukassa ryyppään, tiätsä, siis eikse tajuu et me niinku tarvittas yhteistä laatuaikaa" hymyilytti mua. Mut sit tajusin et se koko homma hymyilytti mua lähinnä siks kun tunsin itseni tosi vanhaks. Sinänsä tytöt keskusteli varmaan ihan oikeasta asiasta, siis keskustellessaan parisuhteen ongelmista, voisin melkein allekirjoittaa heidän ajatuksensa. Kyllähän parisuhteeseen tulee panostaa.
Tosin niin tulee kyllä sinkkuuteenkin.
Ollessani jälleen pidemmän tovin yksin olen ehtinyt pohdiskella paljon sitä mitä haluan. Kriteerit alkaa olla jo aika korkealla, sillä tuntuu, että on aina vain vaikeampi ihastua tai kiinnostua kenestäkään. Tai ehkä niinkin, että mun on vaikea luottaa. Kohta oikeasti tarvitaan valkoinen ratsu ja puoli valtakuntaa, vai miten se meni. Tai ehkä sittenkin vain mies joka vie jalat alta ja joka oikeasti on luottamuksen arvoinen. Joka oikeasti haluaa just mut. Sit vielä kun mä sattuisin haluaan just sen, tää tilannehan vois keikahtaa vaikka miten. Sitä odotellessa, tai pelätessä, on helppo nauttia seesteisestä miesvapaasta elämänvaiheesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti